Valmentajan oma onnistuminen: Erica -40 kg

Ennen

Jälkeen

Olen 32-vuotias nainen.

Lapsena olin normaalipainoinen ja ensimmäisen kerran elämässä painoni nousi ala-asteen loppupuolella. Yläasteelle siirtyessäni terveydenhoitaja kiinnitti painoon huomiota ja kehoitti laihduttamaan. Murrosiän myötä paino kuitenkin muuttui ilman mitään ylimääräisiä ponnisteluja.

Parikymppisenä aloin odottamaan tytärtäni ja kiloja kertyi aimo-annos. Tyttö syntyi, eikä raskauskilot todellakaan jääneet synnytyssaliin… Mitä nyt se nelisen kiloa ;) Outo juttu.. :D En alkanut kilojen karkoittamisen suhteen kuitenkaan tekemään siinä vaiheessa mitään, vaan ”tyydyin kohtalooni” olla lihava. Parisen vuotta kilojani ja kokoani ihmettelin, tähänkö tosiaan on tyytyminen? Päätin aloittaa Painonvartijoissa ja siellä sainkin painoa alas kolmisen kymmentä kiloa. Totesin kuitenkin, että jatkuva pisteiden lasku joka ikisestä suupalasta oli rasittavaa ja jotain muutakin oli kokeiltava ja siinä vaiheessa astui kuvioihin mukaan liikunta. Paino tippui kyllä, mutta tosi paljon täytyy ihmisen liikkua laihtuakseen..

Paino junnasi kauan paikoillaan, en ollut tarpeeksi tyytyväinen ja silloin kuulin tuttavan laihduttaneen Cambridgen avulla ja voi kuinka hyvältä hän näyttikään! Päätin aloittaa, ajankohta oli syksy ja tavoitteena oli saavuttaa päämäärä kesään mennessä. Määrätietoisesti matka sujui ja Cambridge-ohjelman noudattaminen oli minulle helppoa. Painoa tippui jälleen se kolmisen kymmentä. Tavoite täyttyi, voi kuinka onnellista!

Loppukesästä aloin odottamaan poikaani. Voi kuinka hyvä syy herkutteluun… En ollut missään vaiheessa ehtinyt opettelemaan normaalisyömisrytmiin palaamista, vaan oikeastaan siirryin suoraan pusseista ”raskausajan syömiseen”. Huono yhdistelmä, totisesti. Painoa kertyi jälleen ruhtinaallisesti, nelisen kymmentä kiloa, eivätkä ne, kumma kyllä, taaskaan jääneet synnytyssaliin…

Poikani ollessa n. puolivuotias, jouduin äkillisesti selkäleikkaukseen. Selässä oli niin suuri pullistuma, että se oli aiheuttanut oikeaan jalkaani hermovaurion ja siitä seurasi osittainen halvaus. Lääkäriltä tuli niin kova tuomio, että hän arveli minun joutuvan käyttämään apuvälineitä lopun elämää, eikä edes kävelyn tulisi koskaan onnistua hyvin, saati sitten muun urheilun. Tuntui todella, että matto vedettiin jalkojen alta ja tilanne tuntui melko toivottomalta. No silloin jälleen ”tyydyin kohtalooni” olla lihava. Minkäs nyt teet, kun ei liikkumaankaan kerta pääse? Maataan sohvalla ja syödään..

Viime keväänä (-14) selkääni tuli uusi pullistuma ja jouduin jälleen akuutisti leikkaukseen. Sairaalassa maatessani tein päätöksen, että yhtään ainoaa selkäleikkausta minulle ei enää tehdä, jos itse siihen voin vähänkin vaikuttaa. 8 viikkoa tuli makuutusta leikkauksen jälkeen ja mietin yhtälöä; makaaminen ja syöminen. Silloin mieleeni tuli jälleen Cambridge ja sen antamat mahdollisuudet onnistua. Päätin, että olen kesäkunnossa, ensi kesänä!

Paino lähti heti laskuun, vaikka en puhtaalla voinut aloittaakaan juuri olleesta leikkauksesta johtuen. Paino on tippunut melko tasaista tahtia koko vuoden ajan, lukuun ottamatta noin puolivälissä, kun se junnasi muutaman viikon lähes paikallaan. En antanut sen kuitenkaan lannistaa, olin tehnyt päätöksen ja näin jo itseni bikineissä kesällä 2015.

Yhtä helppoa ei laihduttaminen ole ollut kuin aiemmalla kerralla, mutta ei sen välttämättä sitä tarvitsekaan olla. Nyt olen vihdoin ymmärtänyt sen, että tämä on elämäntapa ja siihen on auttanut osaltaan se, että olen koko ajan syönyt aterioita pussien ja patukoiden lisäksi. Liikuntaa olen harrastanut myös Cambridgen ohella. Niin, totta tosiaan. Lääkärin maalaamista kauhukuvista huolimatta, ajattelin että jos haluan liikkua, niin sen myös totisesti teen. Olen saanut kuntoutettua itseni hyvin. Matka on ollut kivinen, mutta siihenkin toimi se oma päätös ja vahva halu tehdä asioita, eikä ”tyytyä johonkin kohtaloon”. Olen kaatunut useita kertoja aloittaessani juoksuharrastusta, mutta en ole antanut sen vaivata, vaan jatkanut sisukkaasti eteenpäin. Nyt pystyn juoksemaan n.8 km:n matkoja, vaikka lääkäri minulle kyynärsauvoja loppuelämäksi suositteli. Mielestäni ei kannata liian paljoa uskoa jotain ihmistä, jos se sanoo jotain, oli se sitten neurokirurgi tai joku muu. J Ihminen on vahva ja pystyy yllättäviin asioihin ja niin se on, että jos jotain tarpeeksi haluaa, aivan varmasti pystyy sen saavuttamaan.

Ihminen on luonnostaan mukavuudenhaluinen ja onhan se toisaalta helppoa ja kivaa syödä mitä huvittaa, niin paljon kuin huvittaa ja silloin kun huvittaa. Mutta voin kertoa, että eipä se todellisuudessa oloa tee yhtään mukavaksi, koska jos vertaan aiempaan, niin on oloni tällä hetkellä paljon mukavampi. On paljon mukavampi ostaa vaatteita, jotka näyttävät hyviltä ja jo pelkästään se, kuinka paljon paremmin voin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Niin kuin aiemmin jo totesin, ei se aina mukavaa ole, pitäytyä lujana, mutta ajatus mielessä: Do it anyway! Repsahduksetkin kuuluvat elämään, ne täytyy hyväksyä eikä olla liian ankara itselle, vaan jatkaa eteenpäin, eikä suinkaan tarvi sen takia luovuttaa.

Laihdutus prosessina on suuri, etenkin henkisesti ja se onkin varsinainen itseensä tutustumisen paikka. Ympärillä olevat ihmisetkin ovat suuressa merkityksessä. Jos tukijoukkoja löytyy, on se paljon helpompaa, mutta ilmankin pärjää vallan mainiosti. Cambridge-ohjelma toimii aivan varmasti, kunhan et ala sooloilemaan ja valmentajasi on sinua varten ja tukee sekä auttaa sinua matkallasi. Tulee kuitenkin muistaa, että itsesi takiahan loppujen lopuksi sen työn teet, ympärillä olevat ihmiset vaan saavat nauttia energisemmästä, iloisemmasta ja onnellisemmasta ihmisestä. J

Vanhaan en aio enää palata, kyllä laihduttaminen kuitenkin niin kova homma on. :D Eikä minulla ole ollenkaan ikävä turhia hiilareita, saatika sitä Ericaa, joka aiemmin olin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tohdin sanoa ääneen jopa olevani ylpeä itsestäni, se tuntuu vähän hassulta.

Valmentaja: Erica Liedes